maanantai 18. elokuuta 2014

Helteistä selvitty

Poikkeuksellisen kuuma kesä on ollut haaste ensimmäistä koiranomistajan kesää viettävälle. Saatto sitä Pepilläkin olla tukalaa.

Meidän kämppä ei oo mitenkään erityisen viileä, joten alkoi käydä pentua tosi sääliksi. Jotain tartti tehä.




Mami puki pienelle isukin räsy t-paidan päälle. Ennen sitä se oli kostutettu kylmällä vedellä. Uskon, että koira arvosti. Kauheaa paidan riuhtomista ei tapahtunut, vaikkei nuttu nyt niin muodikas ollutkaan. Tuntui vähän kyseenalaiselta antaa jo noin nuoren tytön pitää napapaitaa, mutta hätä ei lue lakia.

T-paita toimi ihan ookoosti, mutta ei ollut kovinkaan käytännöllinen. Ja kun nuo säät jatkuivat pitkään läkähdyttävinä, tarvittiin jatkotoimenpiteitä.




Ostettiin ressukalle viilennysliivi. Joidenkin mielestä tällainen paapominen voi olla höpöhöpöä ja ei koira mitään liiviä tarvitse ynnä muuta, mutta minä mieluummin liioittelen, kun katson koirani läkähtyvän vieressäni kuoliaaksi. Tuo liivi tuntui helpottavan paljonkin Pepin oloa. Päivälläkin kehtasi käydä vähän lenkkeilemässä, kun laittoi tuon päälle. Muuten kannatti pysyä sisällä, sillä aurinko oisi porottanut tuon koiran poroksi.





Eikä liivi tuntunut liioin leikkimistä haittaavan.



Monet koiranomistajat kertoivat antaneensa helteillä koirallensa "jäätelöä". Toisin sanottua veteen laitettua ruokaa/namia, mitkä sitten pakastettiin. Sellaisia myös meidän Pepatsu sai. Hyvin maistuivat, toisin kuin kuivaruoka -ihme. Siksi lisäsimmekin raakaruuan määrää Pepin ruokinnassa. Se kuitenkin oli pakastekamaa, joten ruoka oli kylmää syödessä. Ja maistuu se raaka muutenkin paremmin kuin nappula.





Vietimme taas Pepin kanssa kesäpäivää ulkosalla. Ulos otin lapsukaiselle raakaruokakuutioita pari kappaletta, niin tyttö sai niitä napostella helteellä.







Kuumuus kannusti panostamaan pakastetuotteisiin ja tämän kuun alussa tuli haalittua pakastimeen Pepulle (hih!) purtavaa.








Noissa pakasteluissa on ollut meillä se ongelma, että joko Peppi saa syödä niitä niin pitkään, että sillä menee vatta sekaisin tai että luu, josta on vielä puolet syömättä, heitetään roskiin. Se on ollut vähän turhauttavaa, koska nuo oikeat luut on sitä parasta purukaluston hoitoa. Enkä usko sen oikean lihan (vrt. raksut) tekevän pennulle pahaa.

Saatiin hyvää asiakaspalvelua tän asian suhteen ja löydettiin tarpeisiimme juuri sopiva tuote.




Öh, sori vähän epäselvä kuva. Mutta siis jonkin elukan kylkiluut kyseessä. Olivat tulleet liikkeeseen päivää aikaisemmin ihan tuoreina, etteivät olleet vielä edes jäätyneet. Niitä olikin helppo pussittaa useampaan pikkuerään, niin ei ole yksi parin kilon jäätynyt könttä väijymässä pakastimessa. Nyt saa helposti yhden yksilön mukaan pakastelokeron saloista.

Näissä oli se hyvä puoli, että ne on niin pieniä, ettei Pepillä mene sellaisesta lihamäärästä masu sekaisin. Just sopivan kokoisia siis. Ja ehkä parasta näissä on se, että luu on niin pehmeä, että Peppi pystyy syömään sen kokonaan! Ei turhaa jätettä, ei hammaskiveä -jee! (Okei, voi sitä hammaskiveä silti tulla, mutta ainakin tollaisen jyrsiminen hieman ehkäisee sellaisen syntyä.)



Pussitinpa siihen samaan syssyyn myös Pepin namuja. Nyt kätevästi matkakoossa! Tollaisen pussin voi napata leikille mukaan. Ei tarvitse raahata koko namupurkkia eikä laittaa nameja taskuun homehtumaan. On meillä toi namupussukka, mutta osa Pepatsun herkuista on puolikosteita ja järkyttävän pahan hajuisia. Pysyy se pussukka puhtaana ja namit tuoreina (uudelleen suljettava pussi). Yleensä laitankin tällaisen naminkantopussin sisään.


Kuten jo aikaisemmin mainitsin, olemme lisänneet Pepin ruokavalioon enemmän raakaruokaa. Eläintarvikeliikkeistä saa tällainen laiskakin omistaja "ready-to-go -pakkauksia". Toisin sanoen siihen on lisätty kasvikset ja vitamiinit yms. tarpeelliset jutut, mitä koira voikaan tarvita. Meillä on ollut käytössä sellaisia kilon pakkauksia, jotka on jaettu 100 gramman levyiksi. Siitä on tosi helppo annostella.


Ahkeran käytön tuloksena oli, että meidän "varasto" pääsi loppumaan, joten lisää tartti hakea. Samalla muistin, että meillähän oli joskus ostamiamme toisen firman raakaruoka-annoksia. Ne on muuten hyviä, mutta ne on 300 gramman jääkönteissä. Ei ihan niin kätsyjä. Mut kyllä nekin kantsis käyttää ja sitä paitsi olisi sitä koiralle kiva vähän vaihdella makuja, kun kerta valinnanvaraa on. Lopulta jaksoin tarttua tuumasta toimeen.






Noin. Tuosta saa vaivatta 75 gramman palasissa. Pepin masukin saa totuttautua uuteen ruokaan pikkuhiljaa. Mutta kyllä se vaati vähän viitseliäisyyttä.






Tuli sitä pari pakettia lohkottua. Onneksi nuista riittää joksikin aikaa, eivät lopu ihan hetkessä. Hinta-laatu -suhdekin on kohillaan. Vielä tosin ois pakkasessa oottamassa muutama pötkö, jotka pitäs pätkästä. Kun nyt tuli noita toisia hakattua jokunen palanen, niin saa hengähtää hetken ennen kuin tarvitsee ruveta pilkkomaan lisää safkaa.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Reissun päällä

Lähdimme tänä aamuna ajamaan Ouluun siskon vihkiytymistä juhlistamaan. Matka oli pitkä ja perille päästiin siinä klo14.30, taipaleemme aloitimme siinä vähän ennen aamu viittä.

Käväistiin aamupisulla Pepin kaa ja liikkeelle mentiin niin nopeaan, kun nukuttiin vähän pommiin, että unohtu antaa kokonaan matkapahoinvointilääke. Mä aattelin, että tuskin sillä on merkitystä, kun Pepillä ei ole juuri ollut ongelmia autoilun kanssa viime aikoina. Jo tunnin päästä meidät auton takapenkillä oli kivat puklat. Onneksi loppumatka oli ongelmaton ja oksennusvapaa.

Perillä hauva pääsi sisareni kaverin luokse hoitoon ja pentu oli ihan poikki sieltä haettaessa. Siitä ei mennyt kauaakaan, kun matka jatkui Kajaaniin. Takapenkillä uni maittoi "koiramummon" ollessa vieruskaverina.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Eroahdistus

Oon ollut tosi tyytyväinen, miten Peppi pärjää nykyään yksin kotona. Etenkin, kun muistelen ensimmäistä kuukautta, jolloin pelkäisin, ettei tuo pentu koskaan opi olemaan itsekseen ja tulee ikuisesti itkemään isin ja mamman perään aina, kun ovi sulkeutuu nenän edestä kiinni.

 
Hauva ihan vauvana


Käytiin tossa maaliskuussa toisella paikkakunnalla hautajaisissa. Tilaisuuteen piti varata koko päivä ja koirakin piti tunkea johonkin. Silloin Peppi pääsi kummitätini luotettavaan huostaan. Hänellä kuitenkin on koirakokemusta omasta takaa.








Muunmuassa kuvan mustasta pikku piskistä.

"Saat tuta tassusta, jos et ala käyttäytyä, nuori herra!"


Peppi noin 4,5 kg tuolloin ja Remu arviolta 45 kg. Siinäpä vasta parivaljakko. Innokkaan Remun täytyi haistella Pepin takamusta monen monta kertaa, jotta hän pystyi varmistumaan, että kyseessä oli narttukoira.




Näin mamman rohkea pikku typy poseeraa katsoen pelkoaan (melkein) suoraan silmiin...






Mut kyllä ne sit huhupuheiden mukaan kuulemma rauhottuivat. 



"Mä en yllä suhun... :( "

Matalan tuolin alla majailu taisi olla Pepin osalta erinomaista taktikointia.


 Mutta nyt oli käsillä todellinen koitos, sillä Peppi jäisi vieraaseen paikkaan YÖKYLÄÄN ilman minua! Ja sellaisen henkilön luo, jonka se oli tavannut pikaisesti kerran ja toisen kerran vähemmän pikaisesti. Pullapitkon täytyisi selvitä VUOROKAUSI (24 tuntia!) ilman mammaa (ja toki pappaa, mutta isukista Pepatsu on ollutkin jo erossa silloin, kun me matkustimme karvapallon kanssa Ouluun).Luottamus Peppiin oli melko varma. Uskoin tyllerön selviävän. Se nyt kuitenkin tykkää ihmisistä ihan yleensäkin, niin jos sitä nyt joku viihdyttää, niin tuskin mitään hankaluuksia syntyy.
Optimismistani huolimatta eroahdistuspelko kolkotti pikkuriikkisen takaraivossani. Etenkin se yö. Nyt viisaampana tiedän, että virhehän se oli. Yöllä se ahdistus sitten iski.

Niin, minulle.


Oma pikkuiseni oli siellä maailmalla ja minä stressasin siitä, milloin näkisin kultanuppuni. Sovimme vain hoitajan kanssa, että hän tuo pennun aamulla kotiin, mutta kellon ajasta ei ollut mitään puhetta. Nukuin yön levottamasti (kuumuudella ei ollut tietysti minkäänlaista yhteyttä tähän) ja aamulla odotin koko ajan, milloin kännykään tulee tieto palleron kotiin saapumiseta. Lopulta sorruin ja lähetin itse viestin Peppi-kaitsijalle ja kyselin, milloin se koira saapuu kotiin. Kun sain vastauksen, että kaksikko lähtee ajamaan kohti meidän taloa, olin heti kärppänä parkkipaikalla odottamassa lapseni saapumista kotiin.
Sieltä se sitten tuli, terveenä, ehjänä ja kokonaisena. Ei traumatisoituneen näköisenä, jonkin verran väsyneenä vain. Kuulemma ei ollu mitään ongelmia eikä Peppi esim. vinkunut autossa, kun he lähtivät (ajattelin, että Peppi hämmentyy, jos mä en tuu kyytiin).
Mun selvästikin pitää treenata Pepin kaa enemmän näitä poissaolo- juttuja, nimittäin tää otti mulla aika koville. Mutta eiköhän se siitä.



sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Olipa kaunis kesäpäivä

 Otettiin tässä yksi hellepäivä Pepin kaa aurinkoa. Otin pikkuiselle mukaan vettä ja laitoin juomakipon varjoon, auringolta suojaan. Aattelin, että itse voisin paistatella lämmössä ja shelttineiti voisi rentoutua puun juuressa.


No, ei se ihan niin mennyt.




Mamman pieni ei malttanut mitenkään jäädä puun tykö, vaan meni niin pitkälle kuin vaan naru antoi myöten ja jäi sitten siihen auringon paahteeseen ihmettelemään maailmaa.





Siinä ois se varjo, vesi ja mammakin lähellä viltin päällä, mut ei. Mikäs siinä. Kuhan ei ressukka lämpöön kuole, niin minun puolesta olkoot sitten siinä, missä ite viihtyy.




Hetkeksi kettu malttoi käydä vähän viileämmällä puolella.




Mutta vain hetkeksi. Sitten pitikin jo taas päästä hyvälle paikalle.




"Täältä käsin näen kaiken, mamma!"



Lopuksi otettiin pakollinen selfie. Käskin Peppiä tuossa kohin sanomaan "muikku".



Ihania kesäpäiviä kaikille! Nauttikaa! :)



sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Matkailija

Avustuksia ensimmäiselle pitkälle reissulle, kun lähdimme Kajaaniin.


Huonovointisuutta, mutta vähän pystyy edes nukkumaan.


Juna ei tuota ongelmia, vaikka matka kestääkin 7 tuntia.

Paluumatkalla kuumuus väsyttää.

Toinen matka Kajaaniin kolme kuukautta myöhemmin ei tuntunut konkarilla enää missään. Autoreissuiluun on vihdoin taidettu tottua eikä oksenuksiakaan ole tarvinnut siivota autosta hetkeen.

Koirametsä


Kajaani







Oulu










Oisko tossa jo jonkin verran sosiaalistamista?

torstai 1. toukokuuta 2014

Kasvava pentu

Heissan saa ja oikein hyvää vappua kaikille!





Mulla oli tavoite, että olisin postannut edes YHDESTI blogiini huhtikuussa, mutta se sitten jäi. Kaunis oli kuitenkin ajatus ja te lukijat olitte mielessäni, jos se yhtään lohduttaa tuon kauhean odottamistuskanne kanssa.

On kyllä hankala tiivistää mitenkään fiksusti viimeisen kahden kuukauden tapahtumia. Pentukurssin kävimme loppuun ja jatkoimme siitä suoraan Kiva Koirakansalainen -kurssille. Siellä opetellaan aikalailla samoja asioita kuin pentukurssilla, hieman ehkä vaikeutetummin vain.

 Pepin hihnakäyttäytymisessä olisi aika paljon parantamisen varaa. Kouluttaminen on vain ollut hankalaa, kun lapsukaiselle eivät samat nannat kelpaa enää ulkona. Eivät edes ne parhaimmat (ainakaan aina). Joten, kun haluaisin palkita toista nätistä ja hyvästä käyttäytymisestä, se on hieman turhauttavaa, kun pikku neiti vain haistelee kalliita kuivatettuja kananmaksa -paloja ja kääntää selän. Great. Täytyy ilmeisesti siis käydä kaupan lihapuolella ja keitellä omin pikkukätösin tytölle jotain ällöttävää. Jos sen joskus nyt saisi aikaiseksi tehdä. Olisi vaan niin paljon helpompi ostaa valmiiksi pussissa olevaa käyttökamaa.


Peppiä ollaan edelleen käytetty säännöllisesti pentutreffeillä. Nyt lauantain treffeillyt ovat jääneet, kun mamma treenaa vyökokeseen, jolloin olisi oikein suotavaa olla joskus treeneissäkin (pentutreffit ja lauantain harjoitukset ovat päällekkäin). Mutta olen kompensoinut asiaa Pepin parhaan ystävän, Sauronin, kanssa. Sauron (tiedän, nimi!) on italialaisen vaihto-oppilas naapurini sekarotuinen koira. Sauron tuli maaliskuun alussa Suomeen ja olemme naapurini kanssa heti tutustuttaneet pennut toisiinsa. Aluksi tietysti Sauron oli hyvin arka eikä halunnut ollenkaan leikkiä Pepin kanssa. Suomessa oli kylmää ja lumista ja kaikki oli uutta ja pelottavaa. Vinkkasin Sauronin omistajalle pentutreffeistä ja siellä käytyään pentuun tuli aivan uutta uskallusta. Nykyään, kun tytöt tapaavat, he juoksevat innoisaan toisiaan kohti ja aloittavat heti vauhdikkaat taka-ajoleikit.



Kuva on Sauronin omistajan ottama


Itse asiassa Pepin ja Sauronin heti toimeentulemista esti luultavasti myös heidän erilaiset leikkitottumukset: Peppi rakastaa olla takaa-ajettavana ja Sauron tykkää painia. Kun sitten Peppi härnäsi toista hännän heiluttajaa ja lähtikin juoksemaan pakoon, en usko Sauron edes aluksi ymmärsi, mikä jutun juju oli. Miksei se jäänyt painimaan? Tyttöset ovat päässet ajan myötä kompromissiin. Ensi jahdataan toisia takaa ja sitten pysähdytään maahan painimaan hetkeksi ja jatketaan jahtia ja painitaan maassa jne. En tiedä, onko tarpeen sanoa, miksei näistä ole mulla juurikaan yhteiskuvia: hauvoista näkyisi vain vauhtiviivoja leikkien keskellä.


Peppi on ehtinyt kasvaa hurjasti kahdessa kuukaudessa.

Kuva otettu 3.3.14


17.4.14


Pentukarvakin alkaa vaihtua pian "oikeaan" ja yllättäen raajoihinkin on tullut pituutta. Tyttö näyttää kohta jo enemmän aikuiselta sheltiltä kuin pikku pennulta. Niin se aika rientää. <3