lauantai 1. maaliskuuta 2014

Päivitystä

Muutamia asioita on tullut hommailtu Pepin kanssa, niin ajattelin näin lyhyehkösti kertoa, mitä sitä on tullut tehtyä (kuvat auttakoon asiassa).



 Mainitsin teille jo aikaisemmin, että meille oli tulossa vierailemaan kaksi mopsia, Paavo ja Bare. Nämä röhkivät elukat hämmensivät kyllä melkoisesti Peppiä. Paavo oli vähän turhankin innokas tekemään Pepin kanssa tuttavuutta, joten vaihdoimme ympäristöä koirille sopivammaksi ja käppäilimme kiven heiton päässä sijaitsevaan koirapuistoon.




Leikkimisen sijaan koiria kiinnostivat puistossa kuitenkin enemmän namit...


Paristi Peppi houkutteli Paavoa mukaan juoksuun, mutta häntä meni heti koipien alle, kun toinen vastasi kutsuun. Ei tainut neiti osata päättää, mitä se oikein halusi. Lopuksi tyyppi lopulta, ihan kävi Paavon päälle, jotta saisi leikkikaverin, mut Pavetsu oli siltä erää jo lopettanut riehumisen.




Paavolle olisi kelvannu nami jos toinenkin.




Mamma halusi kuitenkin palkata vain Peppiä.


Kotona sisällä ulkona oleskelun jälkeen lapset rauhoittuivat lopulta ja kaikki kävivät mukavasti päikkäreille sillä aikaa kun vanhemmat joivat kupposen kahvia keskenään ja puhuivat fiksuja.



Otettiin vähän kaverikuvia mopsien kaa ennen kotiin lähtöä.


Paavo

Bare





Ja sitten iski photobomb (Peppi).



Ystävänpäivän vietimme Muskan omistajien luona. Sieltä löytyi myös kaksi kissaa monirotuisen vanhan rouvan lisäksi. Kisut eivät ruvenneet Pepin varsinaisiksi sydänystäviksi (edes ystävänpäivän kunniaksi), mutta tärkeintä oli, että Peppi pääsi vähän näkemään, että tollaisiakin elukoita on olemassa.


Tällaisen se Pepatsu kohtasi.



Kävelimme pikkulenkin myös koiratarhalle. Peppi katsoo haaveilevasti viereisen tarhan koiria. Ruoho on ilmeisesti aidan toisella puolella aina vihreämpää -jopa talvella.





Peppi vastavuoroisesti Muskan pedillä.



Käytiin myös ihan oikealla metsäretkellä hauvelin kanssa. Pitkään ei oltu (20 minuuttia), mutta kävely ajoi varmasti asiansa, kun typy sai kuitenkin olla vapaana (pitkässä liinassa) ja haistella ihan uusia hajuja.




Ensikosketus metsään





Tepastelua (tai pepastelua) mamin perässä.


Metsässä kävely ei kestänyt kauaa, sillä sieltä oli tarkoitus kävellä lähellä sijaitsevalle Haltialan tilalle. Pääsimme katsomaan ulkona olevaa ylämaan karjaa. Södejä karvasia otuksia olivat. Peppi ei tosin pahemmin ollut kiinnostunut veijareista. Ehkä hyvä niin.






Reissu väsytti selvästi ressua. Yritettiin pitää raukka jalkatilassa automatkan ajan, sillä pentu oli ihan kurassa. Paperi oli suojaamassa penkkiä, joka muuten olisi saanut kaiken lian päälleen.





Hetken päästä kettu nukahti.





Seuraavana päivän halusimme laajentaa lisää Pepin eläinnäkemyksiä ja menimme yhdessä kävellen samaiselle tilalle -nyt siihen aikaan, jolloin tallin sisälle pääsi. Siellä shetlanninlammaskoira löysi paimennettavia:



Määkijä olis valmis sanomaan Pepalle moi, mutta neiti ollut kovin vastaanottavainen. Meitin lammaskoira vaan tärisi noiden petojen luona ja isi ja äiti antoivat pikkuiselle herkullisia namipaloja. Samaisessa paikassa oli myös kanoja, mutta niistä ei saatu mitään järkevää otosta.




Kuvaa ottaessa jonkun täytyy aina liikkua.




Tässä meidän hurjimmat kohokohdat viime kuusta. Aloitimme myös viime viikon perjantaina pentukurssin. Sen oli määrä alkaa jo 14. päivä, mutta se kerta oli peruuttu. Olin tosi innoissani, että pääsimme sinne koko perheen voimin pitämään hauskaa ja opettamaan Pepille kunnon kansalaisen tapoja. :) Nyt on ollut kaksi kertaa ja olen tykännyt. Tuntuu hyvältä saada vähän tavoitteellisempaa harjoittelua. Saadaan nimittäin harjoituksia, mitä harjoitella kotona. Musta ainakin oli tosi siistiä treenata harjoituksia viikon ajan ja sitten seuraavalla tunnilla huomata, miten ahkeruus on kantanut hedelmää. Ja tälle viikolle saatiin taas uusia treenejä. Kivaa!


Tässä vielä tuoreita näkymiä Pepistä:




Ylväänä näyttelykoiran elkein.



Ja valossa kylpevä kuva "en se minä ollut" -katseella. :)



Hyvää viikonloppua kaikille ja toivottavasti te lukijani (=äiti) olitte jaksaneet odottaa kärsivällisesti pitkästä aikaa ilmestynyttä postaustani! :)


Suru koiranomistajan puserossa

Nyt kirjoitan päivästä, jolloin kaikki meni vikaan, mikään ei onnistunut ja koira oli ihan tyhmä.




Koiranomistajuus on tuonut kieltämättä hyvää mieltä elämääni. Söpö karvapalloni on kuitenkin aiheuttanut minulle harmaita hiuksia ja saanut oikein huonona päivinä repimään ne harmaat hiukset pois päästä. Aina ei oo helppoa.


Siksi heitänkin ilmoille kysymyksen: Mitä tehdä, kun ei jaksakaan olla hyvä koiranomistaja? Mitä sitten, kun loppuu ymmärrys ja kärsivällisyys pentua kohtaan ja näkee paremmaksi heittää elukan ulos ikkunasta kuin pitää se?


Itsellä heti tuli vastaukseksi tietenkin, että daa, anna se pois parempaan kotiin, missä joku OIKEA koiraihminen pitää siitä huolta. Senkin sydämetön raakalainen (mätäne helvetissä!). Voin pistää siitä huolimatta pääni pantiksi, että jokaisella koiranomistajalla on kuitenkin näitä hetkiä elämässään, vaikka synkkinä hetkinä tunnenkin olevani ainut. Mieltäni välillä kaivertaa pelko, että olen huono koiranomistaja. Etten huolehdi riittävän hyvin Pepistä.

Rehellisesti sanottuna, minulla on välillä päiviä, jolloin vaan haluaisin itkeä Pepin takia. Olen epätoivoinen ja vihainen koiralleni, kun se tekee jotain/se ei osaa tehdä jotain ja siirrän vihani itselleni, koska minähän olen se, joka ei koiralle tapoja ole opettanut. Oman koiran kypsymättömyys ja taidottomuus turhauttavat valtavasti. Toisina päivinä vaan tavallista enemmän.


Mulla on esimerkki tästä päivästä. Olisin halunnut mennä kävelylenkille Pepin kanssa, koska ulkona oli hyvä ilma ja ajattelin, että liikkuminen tekisi meille molemmille hyvää. Peppi kuitenkin pelkäsi lähes kaikkea, mitä ulkona pelätä voi: ihmisiä, niistä tulevia ääniä, autojen ääniä, kaukana olevia koiria ja jopa kevät lintujen laulua -kyllä, lintujen laulua! Olin ihan säikky niistä! Tiedän, ettei koiraa voi pakolla pitää ulkona, jos toisella on epävarma olo. Mulle taas itselle tuli siitä kauhea olo. "Mä en voi viedä ees mun koiraa lenkille!" Meidän "lenkki" oli sitten ulkoina hengailua ja opeteltiin rauhassa katsomista. Eli katsottiin pelottavia kohteita niin, että mami syötti litratolkulla maksapateeta.

Tämän turhauttavan puolen tunnin jälkeen palasin hauvani kanssa sisälle. Puhdistusrutiinien jälkeen kävin itse vessassa ja kun palasin takaisin lattialla oli mukavasti sekä pisut että kakat. Sanomalehtihän oli neidille liian kaukana, siinä about 30-50 cm päässä. Tuli vähän sellainen olo, ettei siihen lehdelle edes ollut tarkoitus tähdätäkään.

Koetin kouluttaa sitten Pepille tärkeitä arkipäivän juttuja. Olin juuri aloittamassa vierellä kulkemista, kun avomieheni saapui kotiin. Se tietty laitto pikkuselta ihan pasmat sekaisin, koska ISI! Piti odottaa, että koiran kierrokset vähän laskisivat ja kun isäntä meni suihkuun, laiton reppanalle pannan päälle ja kokeilin harjoitusta, mitä teimme eilen pentukurssilla: otan askeleen eteenpäin ja jos Peppi seuraa/ tulee samaan suuntaan, naksautan naksutinta ja annan namipalan.

Saatiin muutama ok toisto ja muutama sinne päin. Sitten olikin hihnassa kiskomista (piti päästä Paavo-pehmon luo tai omalle paikalle, jonne oli aikaisemmin harmikseni ripotellut houkuttimeksi namuja). Lopulta harjoittelu päättyi siihen, että seuraamisen sijasta Peppi hyökkäsi jalkoihini ja alkoi raadella omistajaansa. Päätin ottaa kaulapannan pois. Kun yritin ottaa namuja taskusta, Peppi puri jo kättäni -kovaa. Sitten nannaa suoraan suuhun ja nopeasti panta pois, ettei raatelu jatkuisi. Käteen jäi muistoksi reilut naarmut ja pääkoppaan surullinen mieli.



Nämä vastoinkäymiset tuntuivat vielä raskaammilta sen takia, että Peppi on käyttäytynyt viime aikana todella hyvin. Tarpeita on tehty tosi vähän sisälle ja nekin lähes poikkeuksetta lehdelle, ulkona oleilu on ollut ihan ok ja kouluttaminen on sujunut mitä parhaimmin. Sitten yhtäkkiä kaikki onkin yhtä helvettiä -ainakin näin mun näkökulmasta. Kokemukseeni vaikuttaa kyllä tällä hetkellä oma fyysinen ja psyykkinen jaksaminen, jotka ovat ihan toisista syistä olleet viime aikoina kovalla koitoksella.


Onneksi minulla on niin paljon onnistumisen kokemuksia ja hyviä hetkiä Pepin kanssa, että tiedän meidän selviävän näistä pikku mutkista. Mulla on kuitenkin tosi fiksu ja oppivainen shelttityttö ja tiedän, että se tekee aina parhaansa, mikä kannustaa minuakin tekemään samoin. Haluan nimittäin olla hänen vilpittömän luottamuksensa arvoinen -vuoden jokaisena päivänä.



Niin kuin ihmisilläkin, myös koirilla on joskus huonoja päiviä, eikä kaikki mene niin kuin elokuvissa.