Koiranomistajuus on tuonut kieltämättä hyvää mieltä elämääni. Söpö karvapalloni on kuitenkin aiheuttanut minulle harmaita hiuksia ja saanut oikein huonona päivinä repimään ne harmaat hiukset pois päästä. Aina ei oo helppoa.
Siksi heitänkin ilmoille kysymyksen: Mitä tehdä, kun ei jaksakaan olla hyvä koiranomistaja? Mitä sitten, kun loppuu ymmärrys ja kärsivällisyys pentua kohtaan ja näkee paremmaksi heittää elukan ulos ikkunasta kuin pitää se?
Itsellä heti tuli vastaukseksi tietenkin, että daa, anna se pois parempaan kotiin, missä joku OIKEA koiraihminen pitää siitä huolta. Senkin sydämetön raakalainen (mätäne helvetissä!). Voin pistää siitä huolimatta pääni pantiksi, että jokaisella koiranomistajalla on kuitenkin näitä hetkiä elämässään, vaikka synkkinä hetkinä tunnenkin olevani ainut. Mieltäni välillä kaivertaa pelko, että olen huono koiranomistaja. Etten huolehdi riittävän hyvin Pepistä.
Rehellisesti sanottuna, minulla on välillä päiviä, jolloin vaan haluaisin itkeä Pepin takia. Olen epätoivoinen ja vihainen koiralleni, kun se tekee jotain/se ei osaa tehdä jotain ja siirrän vihani itselleni, koska minähän olen se, joka ei koiralle tapoja ole opettanut. Oman koiran kypsymättömyys ja taidottomuus turhauttavat valtavasti. Toisina päivinä vaan tavallista enemmän.
Mulla on esimerkki tästä päivästä. Olisin halunnut mennä kävelylenkille Pepin kanssa, koska ulkona oli hyvä ilma ja ajattelin, että liikkuminen tekisi meille molemmille hyvää. Peppi kuitenkin pelkäsi lähes kaikkea, mitä ulkona pelätä voi: ihmisiä, niistä tulevia ääniä, autojen ääniä, kaukana olevia koiria ja jopa kevät lintujen laulua -kyllä, lintujen laulua! Olin ihan säikky niistä! Tiedän, ettei koiraa voi pakolla pitää ulkona, jos toisella on epävarma olo. Mulle taas itselle tuli siitä kauhea olo. "Mä en voi viedä ees mun koiraa lenkille!" Meidän "lenkki" oli sitten ulkoina hengailua ja opeteltiin rauhassa katsomista. Eli katsottiin pelottavia kohteita niin, että mami syötti litratolkulla maksapateeta.
Tämän turhauttavan puolen tunnin jälkeen palasin hauvani kanssa sisälle. Puhdistusrutiinien jälkeen kävin itse vessassa ja kun palasin takaisin lattialla oli mukavasti sekä pisut että kakat. Sanomalehtihän oli neidille liian kaukana, siinä about 30-50 cm päässä. Tuli vähän sellainen olo, ettei siihen lehdelle edes ollut tarkoitus tähdätäkään.
Koetin kouluttaa sitten Pepille tärkeitä arkipäivän juttuja. Olin juuri aloittamassa vierellä kulkemista, kun avomieheni saapui kotiin. Se tietty laitto pikkuselta ihan pasmat sekaisin, koska ISI! Piti odottaa, että koiran kierrokset vähän laskisivat ja kun isäntä meni suihkuun, laiton reppanalle pannan päälle ja kokeilin harjoitusta, mitä teimme eilen pentukurssilla: otan askeleen eteenpäin ja jos Peppi seuraa/ tulee samaan suuntaan, naksautan naksutinta ja annan namipalan.
Saatiin muutama ok toisto ja muutama sinne päin. Sitten olikin hihnassa kiskomista (piti päästä Paavo-pehmon luo tai omalle paikalle, jonne oli aikaisemmin harmikseni ripotellut houkuttimeksi namuja). Lopulta harjoittelu päättyi siihen, että seuraamisen sijasta Peppi hyökkäsi jalkoihini ja alkoi raadella omistajaansa. Päätin ottaa kaulapannan pois. Kun yritin ottaa namuja taskusta, Peppi puri jo kättäni -kovaa. Sitten nannaa suoraan suuhun ja nopeasti panta pois, ettei raatelu jatkuisi. Käteen jäi muistoksi reilut naarmut ja pääkoppaan surullinen mieli.
Nämä vastoinkäymiset tuntuivat vielä raskaammilta sen takia, että Peppi on käyttäytynyt viime aikana todella hyvin. Tarpeita on tehty tosi vähän sisälle ja nekin lähes poikkeuksetta lehdelle, ulkona oleilu on ollut ihan ok ja kouluttaminen on sujunut mitä parhaimmin. Sitten yhtäkkiä kaikki onkin yhtä helvettiä -ainakin näin mun näkökulmasta. Kokemukseeni vaikuttaa kyllä tällä hetkellä oma fyysinen ja psyykkinen jaksaminen, jotka ovat ihan toisista syistä olleet viime aikoina kovalla koitoksella.
Onneksi minulla on niin paljon onnistumisen kokemuksia ja hyviä hetkiä Pepin kanssa, että tiedän meidän selviävän näistä pikku mutkista. Mulla on kuitenkin tosi fiksu ja oppivainen shelttityttö ja tiedän, että se tekee aina parhaansa, mikä kannustaa minuakin tekemään samoin. Haluan nimittäin olla hänen vilpittömän luottamuksensa arvoinen -vuoden jokaisena päivänä.
 | |||||
| Niin kuin ihmisilläkin, myös koirilla on joskus huonoja päiviä, eikä kaikki mene niin kuin elokuvissa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti