Eroahdistus

Oon ollut tosi tyytyväinen, miten Peppi pärjää nykyään yksin kotona. Etenkin, kun muistelen ensimmäistä kuukautta, jolloin pelkäisin, ettei tuo pentu koskaan opi olemaan itsekseen ja tulee ikuisesti itkemään isin ja mamman perään aina, kun ovi sulkeutuu nenän edestä kiinni.

 

Hauva ihan vauvana


Käytiin tossa maaliskuussa toisella paikkakunnalla hautajaisissa. Tilaisuuteen piti varata koko päivä ja koirakin piti tunkea johonkin. Silloin Peppi pääsi kummitätini luotettavaan huostaan. Hänellä kuitenkin on koirakokemusta omasta takaa.








Muunmuassa kuvan mustasta pikku piskistä.

"Saat tuta tassusta, jos et ala käyttäytyä, nuori herra!"


Peppi noin 4,5 kg tuolloin ja Remu arviolta 45 kg. Siinäpä vasta parivaljakko. Innokkaan Remun täytyi haistella Pepin takamusta monen monta kertaa, jotta hän pystyi varmistumaan, että kyseessä oli narttukoira.

Näin mamman rohkea pikku typy poseeraa katsoen pelkoaan (melkein) suoraan silmiin...

Mut kyllä ne sit huhupuheiden mukaan kuulemma rauhottuivat. 

"Mä en yllä suhun... :( "

Matalan tuolin alla majailu taisi olla Pepin osalta erinomaista taktikointia.


 Mutta nyt oli käsillä todellinen koitos, sillä Peppi jäisi vieraaseen paikkaan YÖKYLÄÄN ilman minua! Ja sellaisen henkilön luo, jonka se oli tavannut pikaisesti kerran ja toisen kerran vähemmän pikaisesti. Pullapitkon täytyisi selvitä VUOROKAUSI (24 tuntia!) ilman mammaa (ja toki pappaa, mutta isukista Pepatsu on ollutkin jo erossa silloin, kun me matkustimme karvapallon kanssa Ouluun).Luottamus Peppiin oli melko varma. Uskoin tyllerön selviävän. Se nyt kuitenkin tykkää ihmisistä ihan yleensäkin, niin jos sitä nyt joku viihdyttää, niin tuskin mitään hankaluuksia syntyy.
Optimismistani huolimatta eroahdistuspelko kolkotti pikkuriikkisen takaraivossani. Etenkin se yö. Nyt viisaampana tiedän, että virhehän se oli. Yöllä se ahdistus sitten iski.

Niin, minulle.

Oma pikkuiseni oli siellä maailmalla ja minä stressasin siitä, milloin näkisin kultanuppuni. Sovimme vain hoitajan kanssa, että hän tuo pennun aamulla kotiin, mutta kellon ajasta ei ollut mitään puhetta. Nukuin yön levottamasti (kuumuudella ei ollut tietysti minkäänlaista yhteyttä tähän) ja aamulla odotin koko ajan, milloin kännykään tulee tieto palleron kotiin saapumiseta. Lopulta sorruin ja lähetin itse viestin Peppi-kaitsijalle ja kyselin, milloin se koira saapuu kotiin. Kun sain vastauksen, että kaksikko lähtee ajamaan kohti meidän taloa, olin heti kärppänä parkkipaikalla odottamassa lapseni saapumista kotiin.
Sieltä se sitten tuli, terveenä, ehjänä ja kokonaisena. Ei traumatisoituneen näköisenä, jonkin verran väsyneenä vain. Kuulemma ei ollu mitään ongelmia eikä Peppi esim. vinkunut autossa, kun he lähtivät (ajattelin, että Peppi hämmentyy, jos mä en tuu kyytiin).
Mun selvästikin pitää treenata Pepin kaa enemmän näitä poissaolo- juttuja, nimittäin tää otti mulla aika koville. Mutta eiköhän se siitä.