Eroahdistus

Oon ollut tosi tyytyväinen, miten Peppi pärjää nykyään yksin kotona. Etenkin, kun muistelen ensimmäistä kuukautta, jolloin pelkäisin, ettei tuo pentu koskaan opi olemaan itsekseen ja tulee ikuisesti itkemään isin ja mamman perään aina, kun ovi sulkeutuu nenän edestä kiinni.

 

Hauva ihan vauvana


Käytiin tossa maaliskuussa toisella paikkakunnalla hautajaisissa. Tilaisuuteen piti varata koko päivä ja koirakin piti tunkea johonkin. Silloin Peppi pääsi kummitätini luotettavaan huostaan. Hänellä kuitenkin on koirakokemusta omasta takaa.








Muunmuassa kuvan mustasta pikku piskistä.

"Saat tuta tassusta, jos et ala käyttäytyä, nuori herra!"


Peppi noin 4,5 kg tuolloin ja Remu arviolta 45 kg. Siinäpä vasta parivaljakko. Innokkaan Remun täytyi haistella Pepin takamusta monen monta kertaa, jotta hän pystyi varmistumaan, että kyseessä oli narttukoira.

Näin mamman rohkea pikku typy poseeraa katsoen pelkoaan (melkein) suoraan silmiin...

Mut kyllä ne sit huhupuheiden mukaan kuulemma rauhottuivat. 

"Mä en yllä suhun... :( "

Matalan tuolin alla majailu taisi olla Pepin osalta erinomaista taktikointia.


 Mutta nyt oli käsillä todellinen koitos, sillä Peppi jäisi vieraaseen paikkaan YÖKYLÄÄN ilman minua! Ja sellaisen henkilön luo, jonka se oli tavannut pikaisesti kerran ja toisen kerran vähemmän pikaisesti. Pullapitkon täytyisi selvitä VUOROKAUSI (24 tuntia!) ilman mammaa (ja toki pappaa, mutta isukista Pepatsu on ollutkin jo erossa silloin, kun me matkustimme karvapallon kanssa Ouluun).Luottamus Peppiin oli melko varma. Uskoin tyllerön selviävän. Se nyt kuitenkin tykkää ihmisistä ihan yleensäkin, niin jos sitä nyt joku viihdyttää, niin tuskin mitään hankaluuksia syntyy.
Optimismistani huolimatta eroahdistuspelko kolkotti pikkuriikkisen takaraivossani. Etenkin se yö. Nyt viisaampana tiedän, että virhehän se oli. Yöllä se ahdistus sitten iski.

Niin, minulle.

Oma pikkuiseni oli siellä maailmalla ja minä stressasin siitä, milloin näkisin kultanuppuni. Sovimme vain hoitajan kanssa, että hän tuo pennun aamulla kotiin, mutta kellon ajasta ei ollut mitään puhetta. Nukuin yön levottamasti (kuumuudella ei ollut tietysti minkäänlaista yhteyttä tähän) ja aamulla odotin koko ajan, milloin kännykään tulee tieto palleron kotiin saapumiseta. Lopulta sorruin ja lähetin itse viestin Peppi-kaitsijalle ja kyselin, milloin se koira saapuu kotiin. Kun sain vastauksen, että kaksikko lähtee ajamaan kohti meidän taloa, olin heti kärppänä parkkipaikalla odottamassa lapseni saapumista kotiin.
Sieltä se sitten tuli, terveenä, ehjänä ja kokonaisena. Ei traumatisoituneen näköisenä, jonkin verran väsyneenä vain. Kuulemma ei ollu mitään ongelmia eikä Peppi esim. vinkunut autossa, kun he lähtivät (ajattelin, että Peppi hämmentyy, jos mä en tuu kyytiin).
Mun selvästikin pitää treenata Pepin kaa enemmän näitä poissaolo- juttuja, nimittäin tää otti mulla aika koville. Mutta eiköhän se siitä.

Olipa kaunis kesäpäivä

 Otettiin tässä yksi hellepäivä Pepin kaa aurinkoa. Otin pikkuiselle mukaan vettä ja laitoin juomakipon varjoon, auringolta suojaan. Aattelin, että itse voisin paistatella lämmössä ja shelttineiti voisi rentoutua puun juuressa.


No, ei se ihan niin mennyt.

Mamman pieni ei malttanut mitenkään jäädä puun tykö, vaan meni niin pitkälle kuin vaan naru antoi myöten ja jäi sitten siihen auringon paahteeseen ihmettelemään maailmaa.

Siinä ois se varjo, vesi ja mammakin lähellä viltin päällä, mut ei. Mikäs siinä. Kuhan ei ressukka lämpöön kuole, niin minun puolesta olkoot sitten siinä, missä ite viihtyy.

Hetkeksi kettu malttoi käydä vähän viileämmällä puolella.

Mutta vain hetkeksi. Sitten pitikin jo taas päästä hyvälle paikalle.

"Täältä käsin näen kaiken, mamma!"

Lopuksi otettiin pakollinen selfie. Käskin Peppiä tuossa kohin sanomaan "muikku".

Ihania kesäpäiviä kaikille! Nauttikaa! :)

Matkailija

Avustuksia ensimmäiselle pitkälle reissulle, kun lähdimme Kajaaniin.

Huonovointisuutta, mutta vähän pystyy edes nukkumaan.

Juna ei tuota ongelmia, vaikka matka kestääkin 7 tuntia.

Paluumatkalla kuumuus väsyttää.

Toinen matka Kajaaniin kolme kuukautta myöhemmin ei tuntunut konkarilla enää missään. Autoreissuiluun on vihdoin taidettu tottua eikä oksenuksiakaan ole tarvinnut siivota autosta hetkeen.

Koirametsä

Kajaani

Oulu

Oisko tossa jo jonkin verran sosiaalistamista?

Kasvava pentu

Heissan saa ja oikein hyvää vappua kaikille!

Mulla oli tavoite, että olisin postannut edes YHDESTI blogiini huhtikuussa, mutta se sitten jäi. Kaunis oli kuitenkin ajatus ja te lukijat olitte mielessäni, jos se yhtään lohduttaa tuon kauhean odottamistuskanne kanssa.

On kyllä hankala tiivistää mitenkään fiksusti viimeisen kahden kuukauden tapahtumia. Pentukurssin kävimme loppuun ja jatkoimme siitä suoraan Kiva Koirakansalainen -kurssille. Siellä opetellaan aikalailla samoja asioita kuin pentukurssilla, hieman ehkä vaikeutetummin vain.

 Pepin hihnakäyttäytymisessä olisi aika paljon parantamisen varaa. Kouluttaminen on vain ollut hankalaa, kun lapsukaiselle eivät samat nannat kelpaa enää ulkona. Eivät edes ne parhaimmat (ainakaan aina). Joten, kun haluaisin palkita toista nätistä ja hyvästä käyttäytymisestä, se on hieman turhauttavaa, kun pikku neiti vain haistelee kalliita kuivatettuja kananmaksa -paloja ja kääntää selän. Great. Täytyy ilmeisesti siis käydä kaupan lihapuolella ja keitellä omin pikkukätösin tytölle jotain ällöttävää. Jos sen joskus nyt saisi aikaiseksi tehdä. Olisi vaan niin paljon helpompi ostaa valmiiksi pussissa olevaa käyttökamaa.


Peppiä ollaan edelleen käytetty säännöllisesti pentutreffeillä. Nyt lauantain treffeillyt ovat jääneet, kun mamma treenaa vyökokeseen, jolloin olisi oikein suotavaa olla joskus treeneissäkin (pentutreffit ja lauantain harjoitukset ovat päällekkäin). Mutta olen kompensoinut asiaa Pepin parhaan ystävän, Sauronin, kanssa. Sauron (tiedän, nimi!) on italialaisen vaihto-oppilas naapurini sekarotuinen koira. Sauron tuli maaliskuun alussa Suomeen ja olemme naapurini kanssa heti tutustuttaneet pennut toisiinsa. Aluksi tietysti Sauron oli hyvin arka eikä halunnut ollenkaan leikkiä Pepin kanssa. Suomessa oli kylmää ja lumista ja kaikki oli uutta ja pelottavaa. Vinkkasin Sauronin omistajalle pentutreffeistä ja siellä käytyään pentuun tuli aivan uutta uskallusta. Nykyään, kun tytöt tapaavat, he juoksevat innoisaan toisiaan kohti ja aloittavat heti vauhdikkaat taka-ajoleikit.

Kuva on Sauronin omistajan ottama

Itse asiassa Pepin ja Sauronin heti toimeentulemista esti luultavasti myös heidän erilaiset leikkitottumukset: Peppi rakastaa olla takaa-ajettavana ja Sauron tykkää painia. Kun sitten Peppi härnäsi toista hännän heiluttajaa ja lähtikin juoksemaan pakoon, en usko Sauron edes aluksi ymmärsi, mikä jutun juju oli. Miksei se jäänyt painimaan? Tyttöset ovat päässet ajan myötä kompromissiin. Ensi jahdataan toisia takaa ja sitten pysähdytään maahan painimaan hetkeksi ja jatketaan jahtia ja painitaan maassa jne. En tiedä, onko tarpeen sanoa, miksei näistä ole mulla juurikaan yhteiskuvia: hauvoista näkyisi vain vauhtiviivoja leikkien keskellä.


Peppi on ehtinyt kasvaa hurjasti kahdessa kuukaudessa.

Kuva otettu 3.3.14

17.4.14

Pentukarvakin alkaa vaihtua pian "oikeaan" ja yllättäen raajoihinkin on tullut pituutta. Tyttö näyttää kohta jo enemmän aikuiselta sheltiltä kuin pikku pennulta. Niin se aika rientää. <3

Päivitystä

Muutamia asioita on tullut hommailtu Pepin kanssa, niin ajattelin näin lyhyehkösti kertoa, mitä sitä on tullut tehtyä (kuvat auttakoon asiassa).



 Mainitsin teille jo aikaisemmin, että meille oli tulossa vierailemaan kaksi mopsia, Paavo ja Bare. Nämä röhkivät elukat hämmensivät kyllä melkoisesti Peppiä. Paavo oli vähän turhankin innokas tekemään Pepin kanssa tuttavuutta, joten vaihdoimme ympäristöä koirille sopivammaksi ja käppäilimme kiven heiton päässä sijaitsevaan koirapuistoon.

Leikkimisen sijaan koiria kiinnostivat puistossa kuitenkin enemmän namit...


Paristi Peppi houkutteli Paavoa mukaan juoksuun, mutta häntä meni heti koipien alle, kun toinen vastasi kutsuun. Ei tainut neiti osata päättää, mitä se oikein halusi. Lopuksi tyyppi lopulta, ihan kävi Paavon päälle, jotta saisi leikkikaverin, mut Pavetsu oli siltä erää jo lopettanut riehumisen.

Paavolle olisi kelvannu nami jos toinenkin.

Mamma halusi kuitenkin palkata vain Peppiä.


Kotona sisällä ulkona oleskelun jälkeen lapset rauhoittuivat lopulta ja kaikki kävivät mukavasti päikkäreille sillä aikaa kun vanhemmat joivat kupposen kahvia keskenään ja puhuivat fiksuja.



Otettiin vähän kaverikuvia mopsien kaa ennen kotiin lähtöä.

Paavo

Bare

Ja sitten iski photobomb (Peppi).



Ystävänpäivän vietimme Muskan omistajien luona. Sieltä löytyi myös kaksi kissaa monirotuisen vanhan rouvan lisäksi. Kisut eivät ruvenneet Pepin varsinaisiksi sydänystäviksi (edes ystävänpäivän kunniaksi), mutta tärkeintä oli, että Peppi pääsi vähän näkemään, että tollaisiakin elukoita on olemassa.

Tällaisen se Pepatsu kohtasi.

Kävelimme pikkulenkin myös koiratarhalle. Peppi katsoo haaveilevasti viereisen tarhan koiria. Ruoho on ilmeisesti aidan toisella puolella aina vihreämpää -jopa talvella.

Peppi vastavuoroisesti Muskan pedillä.



Käytiin myös ihan oikealla metsäretkellä hauvelin kanssa. Pitkään ei oltu (20 minuuttia), mutta kävely ajoi varmasti asiansa, kun typy sai kuitenkin olla vapaana (pitkässä liinassa) ja haistella ihan uusia hajuja.

Ensikosketus metsään

Tepastelua (tai pepastelua) mamin perässä.

Metsässä kävely ei kestänyt kauaa, sillä sieltä oli tarkoitus kävellä lähellä sijaitsevalle Haltialan tilalle. Pääsimme katsomaan ulkona olevaa ylämaan karjaa. Södejä karvasia otuksia olivat. Peppi ei tosin pahemmin ollut kiinnostunut veijareista. Ehkä hyvä niin.

Reissu väsytti selvästi ressua. Yritettiin pitää raukka jalkatilassa automatkan ajan, sillä pentu oli ihan kurassa. Paperi oli suojaamassa penkkiä, joka muuten olisi saanut kaiken lian päälleen.

Hetken päästä kettu nukahti.





Seuraavana päivän halusimme laajentaa lisää Pepin eläinnäkemyksiä ja menimme yhdessä kävellen samaiselle tilalle -nyt siihen aikaan, jolloin tallin sisälle pääsi. Siellä shetlanninlammaskoira löysi paimennettavia:

Määkijä olis valmis sanomaan Pepalle moi, mutta neiti ollut kovin vastaanottavainen. Meitin lammaskoira vaan tärisi noiden petojen luona ja isi ja äiti antoivat pikkuiselle herkullisia namipaloja. Samaisessa paikassa oli myös kanoja, mutta niistä ei saatu mitään järkevää otosta.

Kuvaa ottaessa jonkun täytyy aina liikkua.




Tässä meidän hurjimmat kohokohdat viime kuusta. Aloitimme myös viime viikon perjantaina pentukurssin. Sen oli määrä alkaa jo 14. päivä, mutta se kerta oli peruuttu. Olin tosi innoissani, että pääsimme sinne koko perheen voimin pitämään hauskaa ja opettamaan Pepille kunnon kansalaisen tapoja. :) Nyt on ollut kaksi kertaa ja olen tykännyt. Tuntuu hyvältä saada vähän tavoitteellisempaa harjoittelua. Saadaan nimittäin harjoituksia, mitä harjoitella kotona. Musta ainakin oli tosi siistiä treenata harjoituksia viikon ajan ja sitten seuraavalla tunnilla huomata, miten ahkeruus on kantanut hedelmää. Ja tälle viikolle saatiin taas uusia treenejä. Kivaa!


Tässä vielä tuoreita näkymiä Pepistä:

Ylväänä näyttelykoiran elkein.

Ja valossa kylpevä kuva "en se minä ollut" -katseella. :)



Hyvää viikonloppua kaikille ja toivottavasti te lukijani (=äiti) olitte jaksaneet odottaa kärsivällisesti pitkästä aikaa ilmestynyttä postaustani! :)