Päivitystä

Muutamia asioita on tullut hommailtu Pepin kanssa, niin ajattelin näin lyhyehkösti kertoa, mitä sitä on tullut tehtyä (kuvat auttakoon asiassa).



 Mainitsin teille jo aikaisemmin, että meille oli tulossa vierailemaan kaksi mopsia, Paavo ja Bare. Nämä röhkivät elukat hämmensivät kyllä melkoisesti Peppiä. Paavo oli vähän turhankin innokas tekemään Pepin kanssa tuttavuutta, joten vaihdoimme ympäristöä koirille sopivammaksi ja käppäilimme kiven heiton päässä sijaitsevaan koirapuistoon.

Leikkimisen sijaan koiria kiinnostivat puistossa kuitenkin enemmän namit...


Paristi Peppi houkutteli Paavoa mukaan juoksuun, mutta häntä meni heti koipien alle, kun toinen vastasi kutsuun. Ei tainut neiti osata päättää, mitä se oikein halusi. Lopuksi tyyppi lopulta, ihan kävi Paavon päälle, jotta saisi leikkikaverin, mut Pavetsu oli siltä erää jo lopettanut riehumisen.

Paavolle olisi kelvannu nami jos toinenkin.

Mamma halusi kuitenkin palkata vain Peppiä.


Kotona sisällä ulkona oleskelun jälkeen lapset rauhoittuivat lopulta ja kaikki kävivät mukavasti päikkäreille sillä aikaa kun vanhemmat joivat kupposen kahvia keskenään ja puhuivat fiksuja.



Otettiin vähän kaverikuvia mopsien kaa ennen kotiin lähtöä.

Paavo

Bare

Ja sitten iski photobomb (Peppi).



Ystävänpäivän vietimme Muskan omistajien luona. Sieltä löytyi myös kaksi kissaa monirotuisen vanhan rouvan lisäksi. Kisut eivät ruvenneet Pepin varsinaisiksi sydänystäviksi (edes ystävänpäivän kunniaksi), mutta tärkeintä oli, että Peppi pääsi vähän näkemään, että tollaisiakin elukoita on olemassa.

Tällaisen se Pepatsu kohtasi.

Kävelimme pikkulenkin myös koiratarhalle. Peppi katsoo haaveilevasti viereisen tarhan koiria. Ruoho on ilmeisesti aidan toisella puolella aina vihreämpää -jopa talvella.

Peppi vastavuoroisesti Muskan pedillä.



Käytiin myös ihan oikealla metsäretkellä hauvelin kanssa. Pitkään ei oltu (20 minuuttia), mutta kävely ajoi varmasti asiansa, kun typy sai kuitenkin olla vapaana (pitkässä liinassa) ja haistella ihan uusia hajuja.

Ensikosketus metsään

Tepastelua (tai pepastelua) mamin perässä.

Metsässä kävely ei kestänyt kauaa, sillä sieltä oli tarkoitus kävellä lähellä sijaitsevalle Haltialan tilalle. Pääsimme katsomaan ulkona olevaa ylämaan karjaa. Södejä karvasia otuksia olivat. Peppi ei tosin pahemmin ollut kiinnostunut veijareista. Ehkä hyvä niin.

Reissu väsytti selvästi ressua. Yritettiin pitää raukka jalkatilassa automatkan ajan, sillä pentu oli ihan kurassa. Paperi oli suojaamassa penkkiä, joka muuten olisi saanut kaiken lian päälleen.

Hetken päästä kettu nukahti.





Seuraavana päivän halusimme laajentaa lisää Pepin eläinnäkemyksiä ja menimme yhdessä kävellen samaiselle tilalle -nyt siihen aikaan, jolloin tallin sisälle pääsi. Siellä shetlanninlammaskoira löysi paimennettavia:

Määkijä olis valmis sanomaan Pepalle moi, mutta neiti ollut kovin vastaanottavainen. Meitin lammaskoira vaan tärisi noiden petojen luona ja isi ja äiti antoivat pikkuiselle herkullisia namipaloja. Samaisessa paikassa oli myös kanoja, mutta niistä ei saatu mitään järkevää otosta.

Kuvaa ottaessa jonkun täytyy aina liikkua.




Tässä meidän hurjimmat kohokohdat viime kuusta. Aloitimme myös viime viikon perjantaina pentukurssin. Sen oli määrä alkaa jo 14. päivä, mutta se kerta oli peruuttu. Olin tosi innoissani, että pääsimme sinne koko perheen voimin pitämään hauskaa ja opettamaan Pepille kunnon kansalaisen tapoja. :) Nyt on ollut kaksi kertaa ja olen tykännyt. Tuntuu hyvältä saada vähän tavoitteellisempaa harjoittelua. Saadaan nimittäin harjoituksia, mitä harjoitella kotona. Musta ainakin oli tosi siistiä treenata harjoituksia viikon ajan ja sitten seuraavalla tunnilla huomata, miten ahkeruus on kantanut hedelmää. Ja tälle viikolle saatiin taas uusia treenejä. Kivaa!


Tässä vielä tuoreita näkymiä Pepistä:

Ylväänä näyttelykoiran elkein.

Ja valossa kylpevä kuva "en se minä ollut" -katseella. :)



Hyvää viikonloppua kaikille ja toivottavasti te lukijani (=äiti) olitte jaksaneet odottaa kärsivällisesti pitkästä aikaa ilmestynyttä postaustani! :)

Suru koiranomistajan puserossa

Nyt kirjoitan päivästä, jolloin kaikki meni vikaan, mikään ei onnistunut ja koira oli ihan tyhmä.

Koiranomistajuus on tuonut kieltämättä hyvää mieltä elämääni. Söpö karvapalloni on kuitenkin aiheuttanut minulle harmaita hiuksia ja saanut oikein huonona päivinä repimään ne harmaat hiukset pois päästä. Aina ei oo helppoa.


Siksi heitänkin ilmoille kysymyksen: Mitä tehdä, kun ei jaksakaan olla hyvä koiranomistaja? Mitä sitten, kun loppuu ymmärrys ja kärsivällisyys pentua kohtaan ja näkee paremmaksi heittää elukan ulos ikkunasta kuin pitää se?


Itsellä heti tuli vastaukseksi tietenkin, että daa, anna se pois parempaan kotiin, missä joku OIKEA koiraihminen pitää siitä huolta. Senkin sydämetön raakalainen (mätäne helvetissä!). Voin pistää siitä huolimatta pääni pantiksi, että jokaisella koiranomistajalla on kuitenkin näitä hetkiä elämässään, vaikka synkkinä hetkinä tunnenkin olevani ainut. Mieltäni välillä kaivertaa pelko, että olen huono koiranomistaja. Etten huolehdi riittävän hyvin Pepistä.

Rehellisesti sanottuna, minulla on välillä päiviä, jolloin vaan haluaisin itkeä Pepin takia. Olen epätoivoinen ja vihainen koiralleni, kun se tekee jotain/se ei osaa tehdä jotain ja siirrän vihani itselleni, koska minähän olen se, joka ei koiralle tapoja ole opettanut. Oman koiran kypsymättömyys ja taidottomuus turhauttavat valtavasti. Toisina päivinä vaan tavallista enemmän.


Mulla on esimerkki tästä päivästä. Olisin halunnut mennä kävelylenkille Pepin kanssa, koska ulkona oli hyvä ilma ja ajattelin, että liikkuminen tekisi meille molemmille hyvää. Peppi kuitenkin pelkäsi lähes kaikkea, mitä ulkona pelätä voi: ihmisiä, niistä tulevia ääniä, autojen ääniä, kaukana olevia koiria ja jopa kevät lintujen laulua -kyllä, lintujen laulua! Olin ihan säikky niistä! Tiedän, ettei koiraa voi pakolla pitää ulkona, jos toisella on epävarma olo. Mulle taas itselle tuli siitä kauhea olo. "Mä en voi viedä ees mun koiraa lenkille!" Meidän "lenkki" oli sitten ulkoina hengailua ja opeteltiin rauhassa katsomista. Eli katsottiin pelottavia kohteita niin, että mami syötti litratolkulla maksapateeta.

Tämän turhauttavan puolen tunnin jälkeen palasin hauvani kanssa sisälle. Puhdistusrutiinien jälkeen kävin itse vessassa ja kun palasin takaisin lattialla oli mukavasti sekä pisut että kakat. Sanomalehtihän oli neidille liian kaukana, siinä about 30-50 cm päässä. Tuli vähän sellainen olo, ettei siihen lehdelle edes ollut tarkoitus tähdätäkään.

Koetin kouluttaa sitten Pepille tärkeitä arkipäivän juttuja. Olin juuri aloittamassa vierellä kulkemista, kun avomieheni saapui kotiin. Se tietty laitto pikkuselta ihan pasmat sekaisin, koska ISI! Piti odottaa, että koiran kierrokset vähän laskisivat ja kun isäntä meni suihkuun, laiton reppanalle pannan päälle ja kokeilin harjoitusta, mitä teimme eilen pentukurssilla: otan askeleen eteenpäin ja jos Peppi seuraa/ tulee samaan suuntaan, naksautan naksutinta ja annan namipalan.

Saatiin muutama ok toisto ja muutama sinne päin. Sitten olikin hihnassa kiskomista (piti päästä Paavo-pehmon luo tai omalle paikalle, jonne oli aikaisemmin harmikseni ripotellut houkuttimeksi namuja). Lopulta harjoittelu päättyi siihen, että seuraamisen sijasta Peppi hyökkäsi jalkoihini ja alkoi raadella omistajaansa. Päätin ottaa kaulapannan pois. Kun yritin ottaa namuja taskusta, Peppi puri jo kättäni -kovaa. Sitten nannaa suoraan suuhun ja nopeasti panta pois, ettei raatelu jatkuisi. Käteen jäi muistoksi reilut naarmut ja pääkoppaan surullinen mieli.



Nämä vastoinkäymiset tuntuivat vielä raskaammilta sen takia, että Peppi on käyttäytynyt viime aikana todella hyvin. Tarpeita on tehty tosi vähän sisälle ja nekin lähes poikkeuksetta lehdelle, ulkona oleilu on ollut ihan ok ja kouluttaminen on sujunut mitä parhaimmin. Sitten yhtäkkiä kaikki onkin yhtä helvettiä -ainakin näin mun näkökulmasta. Kokemukseeni vaikuttaa kyllä tällä hetkellä oma fyysinen ja psyykkinen jaksaminen, jotka ovat ihan toisista syistä olleet viime aikoina kovalla koitoksella.


Onneksi minulla on niin paljon onnistumisen kokemuksia ja hyviä hetkiä Pepin kanssa, että tiedän meidän selviävän näistä pikku mutkista. Mulla on kuitenkin tosi fiksu ja oppivainen shelttityttö ja tiedän, että se tekee aina parhaansa, mikä kannustaa minuakin tekemään samoin. Haluan nimittäin olla hänen vilpittömän luottamuksensa arvoinen -vuoden jokaisena päivänä.

Niin kuin ihmisilläkin, myös koirilla on joskus huonoja päiviä, eikä kaikki mene niin kuin elokuvissa.

Joko mennään kotiin?

Ulkoiluttaminen Pepin kanssa sujuu omasta mielestäni oikein mukavasti. Shelttimme kävelee hihnassa jo melko nätisti. Välillä tulee jopa sellainen olo, että talutan oikeaa koiraa, enkä mitään pennunrääpälettä. :D

Kuitenkaan mutkatonta tämäkään homma ei vielä ole. Pepillä tulee melko nopeasti koti-ikävä. Yleensä se alkaa silloin, kun se on tehnyt kodista kahden metrin päähän pissit ja se haluaa sisälle ja mä jatkaa matkaa. Siinä on hyvät lähtökohdat aloittaa rentouttava yhteinen kävelylenkki. Peppi laittaa jarrut päälle ja mä raahaan viatonta luontokappaletta perässäni. Asiaa ei helpota yhtään, että nää talot ja portaikot on tosi samannäköisiä. Eli kun yritän kävellä Pepin kanssa sisäpihalta pois, typy ehtii yrittää mennä 4-5 eri huusholliin todennäköisesti siinä luulossa, että nyt saavuttiin kotiin. Ja sitten äiti vetaa penikkaa apinan raivolla perässään "Ei me mennä sinne, me mennään lenkille!"


Sitten kun lopulta pääsemme sieltä helvetin loukusta, lapsukainen laittaa uudesta jarrut päälle ja näyttää tältä:

"Koti...

Joko mennään takaisin?"

"Joko nyt mennään takaisin?"

"Menemmekö jo takaisin?"

"Camoon! Otin jo kaksi askelta tänne kivelle asti! Eikö mikään riitä sulle?!"


Lopulta sellaisen 15 minuutin eläinrääkkäyksen jälkeen Peppi tajusi, että mehän kävellään, minne minä määrään ja polosen on tultava mukaan. Sitten kun päästiin kotinurkilta ja vähän vauhtiin, niin säälittävä vinkuminen ja jatkuva pysähtely loppuivat ja tyttö käveli melkein kuin unelma! Vähän hitaasti syttyvä luonne tää meidän sankaritar, huomaan (tullu äitiinsä). Tätä nyt on muutaman kerran käyny, mutta onneksi jo tiedän, ettei tuo kiukuttelu kauaa jatku ja musta vaikuttaa jopa siltä, että Pepistä on ihan kiva olla ulkosalla. Oltiin tossa keskiviikkona päälle tunnin lenkillä eikä sen aikana ollut ongelmia (kuin siis tietysti alussa) ja näytti siltä, että hyvinhän hauva jaksoi! Kotona sitten tietysti otettiin nokoset, hyvin ansaitut sellaiset. Kuhan koira on onnellinen. Se on tärkeintä. :)



P.s. Jottei kukaan soittaisi eläinsuojelijoita perääni, niin tarkennettakoon, että ilmaisuni ovat rajusti liioiteltuja Pepin "rääkkäämisestä". Lähinnä kyse on siitä, että kiskon vähän Peppiä perässäni ja jos koira oikeasti pistää jarrut kiinni, niin kannan ja kokeilen vähän matkan päästä uudestaan. En kuitenkaan halua, että lenkkeilystä tulee epämiellyttävää puhumattakaan siitä, että Pepin niska vahingoittuisi kovasta nykimisestä. Ihan siis näin varmuuden vuoksi sanon. Mieluummin näin kuin sitten kirjoitan sellin takaa käsin samaa selitystä.

2 kuukautta, 1 viikko ja 1 päivä

Tämä viikonloppu menee paljolti Pepin ympärillä ja sen sosiaalistamisessa. Perjantaina kävimme moikkaamassa ihmispentua (muistatte hänet tästä) ja sieltä lähdimme suoraan neljännelle kerralle pentuleikkikouluun. Nyt tuntui, että Peppi oli aivan omassa elementissään tällä kerralla. Jotenkin vain Pepatsu keskittyi enemmän leikkikavereihin ja riehui oikein kivasti.

Tämän kuvan ottamisen jälkeen ollaan ehditty kasvaa

Viime viikolla nimittäin tuli sellainen olo, että saakohan tää meidän mötkylä näistä kerroista paljoa irti, kun se suurimman osan ajasta kiertelee nurkkia ja ihmisiä läpi ja etsii namuja. Lopun ajan se yritti saada jonkun lähtemään jahtaamisleikkiin mukaan ja ehkä sen 25 % ajasta leikki muiden kaa. Kun ei tuo leikkikoulu ihan täysin ilmainenkaan oo (10€/kerta, mikä ei oo paha), niin viittiikö siitä maksaa.

Ääni muuttui kellossa eilisen jälkeen. Vauveli pisti oikein hyvät leikit pystyy muiden pikkuisten kanssa. Paikalla oli aivan ihania pentuja. Sain itse samalla koiraterapiaa. <3 Mukana oli kaksi uutta tulokasta, joista toinen oli sheltti! Se oli noin viisi senttimetriä Peppiä isompi säkäkorkeudeltaan ja haukkui matalammalta. Mutta tämä yksilö olikin Peppiä kaksi viikkoa nuorempi! Ja se oli narttu! Hih, kyllä noi shelttien kokoerot on melkoisia. Meijän Peppihän saatta ehkä jäädä alimittaseksi (alle 36 cm) ja tuo toinen oli ennustettu kasvavan yli 40 senttimetriseksi.


Tämä päivä meni pentutreffeillä toisessa paikassa. Huomaa, miten hyvää toisten pentujen näkeminen Pepille tekee. Ja on ihanaa nähdä erilaisia pentuja. Jos olisin tajunnut, että oman koiran hankinta mahdollistaa muiden koirien näkemistä näin hyvin (pentutreffeillä karvaturrit oikein hyppivät syliini sankoin joukoin), olisin hankinnut itselleni tällaisen jo varmasti paljon aikaisemmin! ;D Mun housut ja paita on ihan karvassa tästä päivästä, mutta ei se haittaa. Olen sanonut varastoitua iiiihanan määrän pentuenergiaa viikon ajaksi. Onhan minulla totta kai Peppi pitämässä sitä yllä. Mutta se pikkuirusten persoonien määrä on vain jotakin niin liikuttavaa! Aivan kuten ihmiset, jokainen on yksilö. Kaikki ovat ihania. <3

Pennun sosiaalistaminen on mukavaa, etenkin kun siihen liittyy lisää pentuja, mutta jotkin asiat on itselle vähän hankala ymmärtää. Tajusin tässä nimittäin, että meidän neitihän ei oo paljon ollu sateenvarjojen kaa tekemisessä (Ai, talvellako? Kumma.) ja se on yksi yleinen juttu, mitä koirat tahtoo pelätä. Aattelinpa sitten eilen aamupäivästä kokeilla, mitä meitin typy siihen oikein virkaa.




No se pelästy.


Ja sitten haukku.


Ja jatkoi haukkumista.


Kävi sen jälkeen olohuoneessa piilossa.


Ja tuli haukkumaan lisää...


Kokeilin tehä sontikasta tytölle ystävän ja huijasin neidin lähemmäs varjoa namujen avulla.

Tässä komeilee 13 viikoinen typy.

 Lopulta kaadoin sen aamulla jääneet jämäraksut objektin päälle. Ripottelin myös muutaman namin joukkoon.

...ja kohta hauva söi jo pelottavan esineen päältä! Ou jee, olen oikea koirakuiskaaja! (Yeah, right.)


Kokeilin samaa aukinaisen sateenvarjon kohdalla, mutta se oli jo Pepalle liikaa. Ihan liikaa. Ei namut, siankorva eikä edes kamu-Paavon pelastaminen sontikan alta olleet riittävän suuria houkuttumia, jotta kohdetta olisi uskaltanut lähestyä. Aika läheltä Peppi uskalsi hakea mun kädestä herkkua, mutta sitten se juoksikin suoraan olkkariin. Tätä vois siis jatkossa vielä reenata. Meinaan, ei oo ihan hirveen kivaa, jos sadekelillä joku aukaisee sateenvarjon ja meidän Pipari saa slaagin.



Huomenna menemme rakkaani kanssa koiraluennolle, jossa tulee käydä ennen pentukurssia. Se alkaakin Pepillä kahden viikon päästä perjantaina. Huomisen päivän tapahtumiin kuuluu myös koirakaksikon vierailu omistajineen. Siitä, miten koirien kohtaaminen meni, kerron kenties lisää blogissani myöhemmin -so stay tuned! ;)



Jälkiedit: Jostain syystä olin aikaisemmin laskenut, että 1 kuukausi ja 1 viikko meinais kahta kuukautta ja yhtä viikkoa? Välillä yllätän ittenikin tässä logiikassa!

Lumihangessa juoksentelua

Tänään menimme pellolle koko perheen kanssa ja päästettiin Peppi juoksentelemaan vapaasti ympäriinsä. Lähinnä se sisälsi pallon perässä juoksemista (jota hän ei edes lopulta ottanut itselleen) ja isin tai äidin seuraamista. Vaikutti kuitenkin siltä, että Peppi tykkäsi lumesta. Ei se sitä ainakaan mitenkään karsastanut. Hetket ikuisti oma rakas avomieheni kamerallaan. <3

 

"Pistää päänsä piiloon, luulee, ettei nää..."

 "Run like a wind!"

 

Siinä se meidän prinsessa astelee. <3

"Minä tulen, isi, minä tulen!!"

 

"BANZAI!" 

"Onks mun naamassa jotain?"

Kovin kauaa ei viihdytty, kun pienokaisemme alkoi jo vinkumaan, kuitenkin saatiin olla ulkosalla reilu puolituntia. Ja kyllä neitiä väsytti kotona ja nukkui oikein pitkät päikkärit.

Ennen kuin Peppi pääsi petiinsä hengähtämään, pesimme tytön kauttaaltaan ensimmäistä kertaa. Strategiamme oli suht helppo ja yksinkertainen: toinen antaa jatkuvalla syötöllä nameja ja toinen pesee. 

Kuivaus oli Pepille vähän hankalaa, hiustenkuivaaja nimittäin arvelutti jonkin verran. Pentu jäikin hieman kosteaksi turkistaan tältä rupeamalta, mutta eipä sitä oltu heittämässä ulos vähän aikaan.

Koitin ikuistaa uitetun rottamme kuvaa, mutta tehtävä oli kuta kuinkin mahdoton. Tässä siis kaksi surkeaa kännykkäkuvayritystä raasustamme:

 

 Kyllä siitä silti saa selvän, miten säälittävän näköinen se on pestäessä. Point made.

Peppi 12 viikkoa!

Hauva-vauva ei lakkaa kasvamasta ja ikää sen kun tulee koko ajan lisää! Eläinlääkärissä Peppi painoi 3,95 kg eli lähes kaksinkertaisen määrän, kun se tuli meille! Syntymäpäivä meni jälleen kerran pentuleikkikoulun merkeissä. Tämä kerta meni ihan kivasti, mutta Peppi ei syty ihan tosta painista niin paljoa. Monesti pikkuneiti koittaa saada jonkun kaverin ajamaan tätä takaa, mutta harva karvapalloista ymmärtää tätä leikkiä. Meijän pikku spurttaaja nappaili sitten lattialta löytämiään namuja, joita ihmisolennot välillä heittelivät. Ne olivat pääkiinnostuksen kohde. Vähät muista, kun on namia. Slurp.

Muistatteko, kun haukuin (niin kuin koira, heh heh) Peppiä yhdessä postauksessa kakkaninjaksi? Sitä sanaa voi käyttää nykyään ilman etuliitettä. Murukki pystyy nimittäin kiipeämään meidän yli 65 senttimetrisen aidan yli! Se synnyttää taas näitä vanhemmuuden ristiriitaisia tunteita, että pitäisikö olla ylpeä, kun oman puppelin motoriset taidot ovat kehittyneet jo näin pitkälle vai kuuluisiko olla kauhuissaan, että lapseni on super-eroahdistunut?

Viime aikoina yksinolot on menny tosi hyvin. Peppi on voinut olla 6,5 tuntiakin ilman mitään ongelmaa kongin parissa ja nukkuessa. Mutta se on sitten liian ylivoimaista, että mamma haluaa nukkua pitkään eri huoneessa ja sitten pitää karata keittiöstä. Tänään Peppi päätti karata myös isin ja mamin kauppareissun aikana pois, vaikka, kuten jo mainitsin, se on siellä aikaisemmin viihtynyt ihan hyvin (ollaan siis videoitu näitä tapahtumia, siitä tiiän).

Liekö kyse jonkin sorttisesta takapakista? Oon nyt ollu muutaman päivän täällä sen kanssa, niin olisiko yksinolotaito voinut "unohtua"? Mene ja tiedä siitä sitten. Tänään koiruli oli aivan mahdoton ja mun kärsivällisyyttä koiteltiin. En voinut edes postia hakea ilman, että toinen sai hepulia. Edes kongi ei hiljentänyt pikkuista kuin vain vähäksi aikaa. :(

Tämä aita ei ole este, ainostaan hidaste (ja sekin aika huono sellainen).

Unohdinpa muuten mainita vielä tiistaista sen verta, että lääkärikäynnin lisäksi kävimme hetken aikaa katsomassa Pepatsun kanssa heppoja! Muksu oli semirauhallinen hyvin isojen "koirien" läheisyydessä, mutta pupu tuli pöksyyn siinä vaiheessa, kun niistä kummajaisista pääsi ääntä! Pitäisi tehdä vielä reissuja sinne, tekis vaan hyvää meitin ipanalle. Se on nimittäin vähän myöhästä jollekin puolivuotiaalle totuttaa uusia asioita. Työstä käy tää pennun kasvatus, sanokaa mun sanoneen. Joo, on söpö pentu ja silleen, mutta kyllä tätä hommaakin tässä riittää.

Tuore kuva pikkuisesta

Älkää antako rauhallisen olemuksen hämätä, lapsi on vain unenpökkelössä.

Peppi ja unihiekkaa silmissä. Leikkikoulun jälkeen uni maittas, mutta kevyet unet kesketyivät, kun joku mäntti (allekirjoittanut) tuli viereen häärää (ottamaan kuvaa). Ja pakkohan sitä on seurata, mitä se tyyppi oikein hommailee.